Jotain pientä

Armoa on, että saa olla huono.  Ei tarvitse jaksaa.  Armo kantaa.

Kun hyväksyy itsensä, hyväksyy Luojansa.

Koskaan ei ole ei koskaan.

Koskaan ei ole myöhäistä sanoa: Minä rakastan sinua!

Olen parhaimmillani sillloin, kun en yritä olla parhaimmillani.

En tiennyt tulleeni vanhaksi ennen kuin joku sanoi sen minulle.

Emme kasvaneet erillemme, vaan niin lujasti yhteen, ettei meille jäänyt tilaa hengittää.

Tänään vastaantulijat hymyilivät minulle!  Olen onnellinen mies.

Syksyn ruska on kuin tilkkutäkki ennen talven valkeita lakanoita.

Seurustelen kukkieni kanssa enemmän kuin ihmisten.

Joskus tunnen itseni niin yksinäiseksi, että postiluukun kolauskin ilahduttaa.

Toisinaan epäilen, että rakastat minua.

Minun ei tarvitse juoda uskaltaakseni olla selvin päin.

Lätäköstäkin kuvastuu taivas.

Alaspäin on helppo pudota.

Tänään hymyilin kaikille vastaantulijoille.  Ystäväni kysyi, onko lääkitystäni muutettu?

Notkeuden huippu: pyöriä oman napansa ympärillä.

Rakastuminen on tauti, josta paranee. 

Täytyy olla viisas voidakseen tehdä tyhmiä kysymyksiä.

Korkealla älykkyysosamäärällä on harvoin mitään järjellistä käyttöä. 

Vaikeinta elämässä on uskaltaa olla onnellinen.

Harmaa sisältää kaikki värit, mutta vain harva näkee ne.

Kuten sää on aina paras mahdollinen, on tämä elämä paras mahdollinen elämäni.

Onko väärin olla aina oikeassa?

Rakkautta ei aina voi pukea sanoiksi, varsinkaan miehen rakkautta.

Ahdistukseni on niin suurta, että se mahtuu pieniinkin asioihin.

Kun ihminen hyväksyy yksinäisyytensä, eikä kapinoi sitä vastaan, hänen elämässään tulee tilaa myös toisille ihmisille.  Ihminen ikään kuin tiivistyy, muodostaa omat rajansa.  Hänen lähellään ei enää ahdista.

Jos lenkilläsi et ehdi katsella perhosia, vauhtisi on liian kova.